Marian Mielestä

Italiankielisessä musiikkitermistössä on mielestäni yksi termi ylitse muiden. Andante. Se on klassisen musiikin tempomerkintä. Kun nuoteissa lukee andante, tietää soittaja, että teos kuuluu esittää tasaisen tyynesti ja kohtalaisesti. Käyden, kuten eräs käännös kuuluu. Vaikka en ole soittanut klassista musiikkia enää vuosikausiin, tämä sana palaa silti usein mieleeni. Termissä on viisautta, jonka voisi ulottaa musiikin ulkopuolellekin. Elämä pitäisi elää andante. Käyden, kohtalaisesti. Tasaisen tyynesti ei nimittäin tarkoita tylsästi. Ei musiikissa eikä elämässäkään. Olen alkanut ajatella, että kohtalainen eteneminen vaatii enemmän kanttia kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan. Liian usein jäisi mieluummin joko kokonaan paikoilleen, kiirehtisi täyttä höyryä eteenpäin tai peräti peruuttaisi takaisin menneeseen. Andante on vakaa päätös mennä eteenpäin riittävällä tyyneydellä, vaikka mitä tulisi. Tällainen kohtuullisuus sisältää lempeyttä sekä itseä että muita kohtaan. Siinä ei ole minkäänlaista pakottami