Marian Mielestä

Lapsena liikuin koko ajan. Kiipeilin puissa, hypin hyppynarua, luistelin, pyöräilin, hiihdin, juoksentelin ja uin. Liikkuminen oli kivaa ja luonnollista. Muistan voitonvarmuuden, jonka siivittämänä lähdin koulun hiihtokilpailuun toisella luokalla. Aurinko paistoi, pakkanen tuoksui, hanki hohti ja poskeni punoittivat. Tuntui kuin olisin lentänyt ladulla sinisten Järvisteni kanssa. Olin lopputuloksissa toiseksi viimeinen. Muistan miten häpesin. Mitä olin luullut? Ilo liikkumisesta katosi siinä hetkessä, kun meidät pienet hiihtäjät oli laitettu paremmuusjärjestykseen. Lopulta kouluaikoina omaksuin ajatuksen, etten ole kovin urheilullinen. Siitä oli todisteena keskinkertainen numero todistuksessa. Aloin vihata liikuntaa. Vasta parinkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltauduin taas urheilemaan omin päin. Yllätys oli suuri, kun huomasin pitäväni siitä. Lenkkeilystä ja jumppaamisesta tuli samanlainen hyvä olo kuin joskus lapsena. En vieläkään menestyisi urheilukilpailuissa, mutta kyllä minä liikunnalline